Kaikki uudet kokemukset ovat pelkkää plussaa, päätin, kun suuntasin vajaat kolme viikkoa sitten Helsinkiin työharjoitteluun tänne Cosmoon. Tiedossa oli hieno tilaisuus elellä ison kaupungin sykkeessä, nauttia heinäkuun helteistä ja mikä tärkeintä, päästä käsiksi Cosmo-työhön.
Mitä säihin tulee, sateenvarjo on osoittautunut biksuja tarpeellisemmaksi hankinnaksi. (Mistä huolimatta en edelleenkään ole sitä hankkinut..)
Mutta mitäpä tuo haittaa, kun töissä on niin mukavaa. Olen nauttinut toimituksen rennosta ilmapiiristä, tutustunut mukavaan Cosmo-jengiin ja todennut, että työnteko on tosi hauskaa sillä alalla, josta pitää eniten. Syyskuussa olisi taas aika palata koulun penkille, mutta tämän heinäkuun koettuani uskon sen olevan paljon luultua helpompaa; työharjoittelu motivoi kummasti matkalla tutkintoon.
Harjoittelukuukausi toi mukanaan muutakin uutta, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan soluasumisen ihmeisiin. Tilapäismajoitukseen tarkoitettu kämppäni sijaitsee niin keskellä Helsingin keskustaa, etten olisi voinut parempaa sijaintia toivoakaan. Edes kiinteistövälittäjän lausahdus ”no siellähän on kaikenlaisia” (vastaus, jonka sain tiedusteltuani millaisia muut asunnossa majailevat tyypit ovat) ei saanut intoani laimenemaan. Hain avaimet ja lähdin katsastamaan väliaikaisen kotini, joka osoittautui täysin kelvolliseksi, siistiksi perushuoneistoksi.
Kolmeen päivään en kohdannut asunnossa ketään. Reissut yhteiskäytössä olevaan vessaan, suihkuun ja keittiöön olivat hiljaisia, ja vain iltaisin seinien läpi kuului vieraankielistä puhetta ja naurua. Näkemättä ketään pystyin nopeasti päättelemään, että olin luultavasti sekä ainut suomalainen että myöskin ainoa nainen. Teoria romuttui, kun seuraavana päivänä törmäsin juopuneeseen suomalaismieheen (”Oho, tää ovi menee joskus jumiin”) ja naisten vessassa alkoi lisäkseni käydä joku toinen (ylimääräinen wc-paperirulla ilmestyi jostakin). Pyörähdin toimistolla, ruikutin rikkinäisestä ovesta ja maksoin seuraavan viikkoni.
Korutonta mutta toimivaa..
Soluiluni toisena viikonloppuna kutsuin kaverini kylään ja varustin hänet vessareissuille kangaskassilla, johon pakkasin wc-paperia, käsidesiä ja kosteuspyyhkeitä. Illalla ystäväni kiisi vessareissultaan huoneeseen salamavauhtia, vinosti hymyillen. ”Kivoja naapureita sulla!” Noh, myöhemmin törmäsin itsekin suklaasilmäiseen, tummaan nuoreen mieheen. ”Hello! Are you new?” Jees jees. 
Soluasuminen vaatii kuulemani mukaan sosiaalista luonnetta, sopeutumiskykyä ja pitkää pinnaa. Koen päässeeni vähällä; Näen naapureitani hyvin harvoin ja hiljaisuus kymmenen jälkeen on ehdoton. Uskaltaisin toivoa ehkä jopa hieman sosiaalisempaa solueloa.. Tämä sai ajatukset liikkeelle, ja tällä hetkellä yritänkin haeskella soluhenkisiä tyyppejä kotikaupungistani.
Onko sinulla kokemuksia soluasumisesta? Entä mitkä ovat sinun unohtumattomimmat kesäkokemuksesi?
Hilpeää perjantaita ja ihanaa viikonloppua,
Aino P.
