Koulunpenkkiä kroonisesti karttava työmuurahainen innostuu parin vuoden välein huomaamattaan kaikenlaisista opiskeluesitteistä ja mielenkiintoisista opinahjoista. Innostus alkaa salaa viattomalta vaikuttavalla haaveilulla.
Eilen Top Chefiä katsoessani näin jo itseni paistamassa pihvejä new yorkilaisessa ravintolassa. Tai Matkaoppaat-sarjan mainoksen nähtyäni mietin, olisiko minusta luotsaamaan kiukkuisia turisteja paahtavassa helteessä nähtävyydeltä toiselle. Pian ajatuksesta täysin riehaantuneena käytin huomaamattani kaksi tuntia netin selaamiseen ja surffasin läpi yliopistoiden, ammattikorkeakoulujen ja kansanopistojen koulutustarjonnan.
Tässä vaiheessa mies alkoi rykiä huolestuneesti. Mites asuntolaina? Entä koirat? Mitä niille tehdään, jos neiti yhtäkkiä huitaisee itsensä Australiaan opiskelemaan kengurunkasvatusta? Palautus maanpinnalle oli lempeä ja napakka. Minun olisi kuulemma syytä muistuttaa itseäni niistä edellisistä opinnoista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin kaatuneet alkuinnostuksen laannuttua. Olen kuulemma vannonut, etten enää ikinä, ikinä, mene takaisin kouluun.
Jep, vannomatta paras.. Sillä ilmoittauduin kuitenkin yhdelle kurssille. Ollos huoleton, ihan pienelle sellaiselle, jota käydään vain iltaisin ja viikonloppuisin. Mutta silti, sormet syyhyävät jo!
Opiskelu kannattaa aina,
sanoo Anna, joka mieluusti sittenkin soisi näkevänsä Stefanin olevan ensimmäisen suomalainen Top Chef.
