Kun syöminen häiriintyy

Tällä kertaa on vähän syvällisempää pohdiskelua tulossa. Tai oikeastaan kokemuksia. Olen saanut ihan äärimmäisen paljon koskettavia tarinoita teiltä lukijoilta, kiitos niistä <3 Jokainen jaettu kokemus on ollut erilainen, mutta monessa niistä on ollut keskiössä syöminen, liikunta ja niiden häiriintyminen. Olen parhaani mukaan vastannut teille kaikille, toivottavasti kukaan ei ole jäänyt ilman vastausta. Jos on niin pahoittelen suuresti. Kaikki olen kuitenkin lukenut.
 
Lähdetäänpä nyt liikkeelle teinivuosista, jolloin aloin ensimmäisen kerran oirehtimaan syömisen suhteen. Olen pelannut jalkapalloa 5-vuotiaasta saakka ja aina harrastanut liikuntaa erilaisissa muodoissa. Jalkkis kuitenkin oli se päälaji mikä vei täysin mukanaan. Olin 12-vuotia, siis täysin lapsi, kun rupesin ensimmäisen kerran katsomaan syömisiäni. Muistan kun kesälomalla telkkarista tuli myöhään illalla Smackdownia ja Raw -vapaapaini ohjelmia. Katselin niitä vanhemmiltani salaa omassa huoneessani ja ihastelin noita upeita naisia pienissä painivaatteissa. He olivat hoikkia, mutta muodokkaita juuri oikeista paikoista. Muistan kun seisoin huoneeni peilin edessä ja tuijotin omaa poikamaista vartaloani. Olin omasta mielestäni pyylevä, eikä minulla ollut lainkaan rintoja. Aluksi tämä oli vain viatonta itsensä vertausta aikuisiin naisiin, mutta mitä useammin ohjelmaa katsoin, mitä enemmän rupesin seuraamaan silloista MTV:tä (musiikki televisiota) ja heidän musiikkivideoita, jotka olivat täynnä kauniita naisia, sitä enemmän rupesin vertaamaan itseäni heihin ja tuntemaan huonommutta. Yhä useammin tuo 12-vuotias Janni seisoi peilin edessä ja etsi itsestään puutteita. Luojan kiitos olen elänyt teini-ikäni ennen somea. Voin vain ja ainoastaan kuvitella kuinka raaka some-maailma on tämän hetken nuorille ja kuinka helposti kaikki tieto ja ihailun kohteet on löytää internetistä.
 

IMG_4760
Käytin paljon löysiä vaatteita, koska olin mieletäni lihava.

 
Nyt kun mietin asiaa, on ihan järkyttävää että jo tuossa iässä olen ajatellut moisia juttuja. Tuolloin minun olisi vielä pitänyt nauttia lapsuudestani ja leikkiä pihalla kurppaa naapurin lasten kanssa. Mieleni oli kuitenki sairastunut. Aloin etsiä tietoa laihduttamisesta. Sitä ei ollut vielä tuohon aikaan niin pajon tarjolla ja internetin käyttökin oli aika vähäistä omalla kohdalla. Mitä nyt Habbo-hotellissa tuli pyörittyä ja mesetettyä kavereiden kanssa silloin tällöin. Lehdistä kuitenkin opin sen, että pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Tuohon aikaan myös kaiken piti olla lightia ja vähärasvaista. Tämä johti siihen että rupesin pienentämään annoskokojani ja usein jätin syömättä. Ennen söin aina kouluruoan, nyt olin päättänyt kuitenkin käyttää tämän ajan ”paremmin” koulun vessassa tekemässä vatsalihaksia. Aamulla oli myös helppo skipata aamupala, sillä vanhempani lähtivät minua aiemmin töihin. Koulusta tullessani saatoin närppiä pieniä määriä ruokaa kotona, jos sitäkään. Jossain vaiheessa kun vanhempani rupesivat kiinnittämään huomiota syömiseeni laihtumisen takia, keksin keinoksi ottaa vain pienen määrän ruokaa lautaselle ja levittää sen koko lautaselle niin että se näyttäisi siltä, että siitä olisi syöty kunnon ateria. Öisin nousin seisomaan sängyn viereeni, koska tiesin sen kuluttavan enemmän kaloreita kun makaaminen.
 

IMG_4759
Nuori Janni

 
Kuten sanottu pelasin tuolloin jalkapalloa. Tuohon aikaan treenasimme keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut riittävästi, joten joskus futis-treenien jälkeen saatoin vielä lähteä omalle juoksulenkille. Tein omassa huoneessani vatsalihaksia, satoja istumaannousuja kerralla. Olin tuolloin jo ”täysimittainen”, eli tämän 162cm minkä nytkin, mutta vaaka näytti 43kg. Kyttäsin painoani monta kertaa päivässä ja ahdistuin jos lukema oli noussut. Se tiesin vähintäänkin rankaisu lenkkiä tai aterian skippaamista. Muistan myös sen, että käytin buff huiveja toppina. Kyllä – pukeuduin buff huiveihin.
 
Jossain vaiheessa kuitenkin rakas harrastukseni alkoi kärsiä syömättömyydestäni. Minulla ei ollut energiaa treenata tai pelata. En oikeastaan osaa sanoa mitään yksittäistä syytä, mikä olisi saanut minut taas syömään enemmän, mutta hiljalleen aloin kuitenkin saada kiloja takaisin ja pärjäämään jälleen taas jalkapallo kentillä ja aina piirijoukkueeseen asti. Siitäkös sitä vasta sai lisäpuhtia ja energiaa omaan harjoitteluun.
 
No aika kuluu eteenpäin ja olin ollut jo jonkin aikaa normaalipainoinen. Vuonna 2009 kuitenkin kiinnostuin fitness-lajeista ja tein päätöksen lähteä kohti ensimmäisiä kisoja, jotka olivat fitnessmalli kisat lokakuussa 2010.  Ohjasin tuolloin useita tunteja jumppia viikossa paikallisella kuntokeskuksella, pelasin edelleen jalkapalloa, vieläpä kahdessa joukkueessa (b-tytöissä ja naisissa) ja harjoittelin omatoimisia treenejä salilla fitnesskisojani varten. Tässä vaiheessa internet oli minulla jo enemmän käytössä ja alan lehtiä lueskellessa otin oppia myös ruokavaliosta. Lehdissä sanottiin että rahka on nyt se juttu. No sitähän tuli kiskottua. Rasvaa välttelin edelleen. Urheilin siis ihan järkyttävän määrän tunteja viikossa ja söin karrikoiden kolme purkkia rahkaa päivässä. Painohan taas laski. Minulla oli mahtava fiilis kun vatsalihakset alkoi näkyä ja olkapäät olivat säikeillä. Suorittamista korosti se, että olin tuolloin lukio-aikana 5:ssä eri työpaikassa samaan aikaan. Siihen päälle järkyttävä määrä treenejä. Rakastin sitä että minulla oli tekemistä ja ahdistuin yksin jäämisestä.
 

IMG_2012
Mut lähti Ruissiin, minä lenkille. Silmissä väsymys, mutta oikeestihan mulla oli hirveen kivaa. #fitnesslife #elämäonihanaa

 
Aloitin opiskelut Suomen Urheiluopitolla elokuussa 2010. Siellä treenattiin parhaimmillaan 8 tuntia päivässä (jos sattui olemaan käytännön tunteja) eri lajeja. Tämän lisäksi heräsin ennen koulupäiviä aamulenkeille ja joinain päivinä ajoin vielä Kouvolaan illaksi ohjaamaan spinningiä. Viikonloput olin töissä urheiluvälineliikkeessä ja ennen työpäiviä kävin aina aamuaerobisilla, tietenkin. Työpäivän päätteeksi suuntasin salille. Olin käytännössä koko ajan menossa, koko ajan liikkeellä ja koko ajan minimiravinnolla. No, tuli lokakuu ja voitin fitnessmalli kilpailun. Nälkä kasvoi syödessä ja halusin jatkaa fitnesskisoja.
 

IMG_1948
Mielestäni olin tässä vielä kovin isossa kunnossa.

 
Seuraavaksi kisasin vuonna 2013 keväällä Fitness sarjassa. Diettasin, treenasin, tulin kolmanneksi ja jälleen halusin jatkaa kilpailuja. Seuraavat kisat bikini fitness juniori sarjassa 2014, Sm hopeaa. Jälleen halusin jatkaa kisoja, tähtäimessä vuoden 2014 syksyn kisat. KUNNES. Kunnes kesällä kroppani päätti toisin. Olin käytännössä katsoen suorittanut elämääni ensin varhaisteininä 12-vuotiaana, sitten pieni tauko välissä ja taas lukiossa aina tuohon kesään 2014 saakka. Silloin minulle tuli täysi stoppi. Koirapuisto tarinaa en sen enempää jaksa enää avata, sitä on jo tarpeeksi jauhettu, mutta silloin minulla tuli täysi romahtaminen ja ajatuslukko. En tiedä mikä päässäni naksahti, mutta yhtäkkiä en tajunnut enää miten heittää tennispallo koiralleni. Joko se oli liian raskas fyysinen suoritus tai sitten en vain enää osannut tehdä sitä. Tiedä sitten, mutta silloin kävin pohjalla. Todella pohjalla ja sieltä nousu on vaatinut paljon.
 
Se mitä koin kilpailuaikana on ollut todella tyhjentävää. Olin ja elin omassa pienessä fitnesskuplassani ja mikään muu ei oikeastaan kiinnostanut. Jos joku yritti takoa minulle järkeä päähän, käännytin tämän samoin tein pois ja tuomitsin hänen olevan huono ihminen jos ei ymmärtänyt minun ”terveellistä fitness-elämääni”. Olin aivan järkyttävän tarkka syömisestäni. Kaikki ruoka meni vaa’an kautta ja ohi ei yksinkertaisesti syöty. Joskus kuitekin syötiin. Pitkään jatkunut treeni useita kertoja päivässä ja niukahko energinen ruokavalio ajoivat minut joskus ahmimaan. Saatoin ahmia kerralla helposti ruokaa 6000kcal edestä, jollen enemmänkin, riippuen vähän siitä mitä kaapista on löytynyt. Morkkishan siitä seurasi ja itsensä rankaisu moisesta epäonnistumisesta. Koskaan en ole oskentanut tai yrittänyt oksentaa ahmimisen jälkeen, mutta olen piiskannut itseäni sitäkin kovempaa sitten ekstra treenillä. Koskaan en ahminut muiden silmien edessä, vaan silloin kun olin yksin kotona.
 

IMG_9845
Kuntokuvia all day everyday.

 
Mieleni oli aivan sekasisin. Olin niin omassa fitness-kuplassani, että joka kerta peilin ohi kulkiessa tarkistin olenko kehittynyt. Onko vatsalihakseni paremmin näkyvissä, onko reiteni kiristyneet. Sosiaaliseen mediaan lisäsin aina iloisia kuvia, kuntokuvia ja kuvia omasta parsakaali annoksesta häshtägeinä tietysti #fitnesslife ja #elämäonihanaa. Todellisuus oli kuitenkin aivan muuta mitä annoin ymmärtää. Olin onneton ja väsynyt. En jaksanut kiinnostua mistään, olin flegmaattinen ja ahdistunut.
 
Muistan semmoisen tarinan fitnesslaiffi jaksoltani, kun olin pitkästä aikaa menossa käymään isäni luona Kuusankoskella. Olin pyytänyt häntä varaamaan minulle marinoimatonta kanaa, joka piti valmistaa uunissa ilman lisättyjä rasvoja. Paikalle päästyäni isäni oli kuitenkin valmistanut kanan grillissä ja siinä oli marinadi päällä. Sain aivan jäätävän hepulin ja kieltäydyin syömästä kanaa. Tämä on vain jäävuoren huipppu kaikkien sairaiden tarinoideni joukussa, jolloin olen kieltäytynyt syömästä muiden tekemää ruokaa, koska se on ollut mielestäni epäterveellistä. Koko elämäni pyöri ruoan, vartalon ja treenien ympärillä. Olin todella itsekäs ja epäkunnioittava. Ainoa asia millä oli väliä oli MINUN ruokani, MINUN treenini ja MINUN kisani.
 

IMG_9953
Kisat 2014. Kuva: Body Pictures

 
Parantumis-prosessini alkoi juurikin tuon koirapuisto tarinan jälkeen. Silloin ymmärsin että elämäni ei voi jatkua näin. Monien pitkien puheluiden jälkeen lähimmäisille, valmentajalle ja kollegoille sai minut jättämään syksyn kisat väliin. Ja tähän väliin haluan korostaa, että valmentajallani ei ole ollut osaa tai arpaa tähän. Hän on todella rautainen ammattilainen ja aivan erinomainen työssään! Meillä on kuitenkin ollut etä-valmennussuhde, enkä tietenkään koskaan puhunut hänelle tai ylipäätänsä kenellekkään ongelmistani. Eihän hän olisi voinut tietää mitä pinnan alla tapahtuu, kun en siitä koskaan puhunut ja julkisesti somessa yms annoin aivan toisenlaisen kuvan elämästäni.
 

IMG_8067
Kisa-aamu.

 
Päätös kisojen väliin jättämisestä oli minulle kova paikka. En ollut koskaan jättänyt mitään kesken suorittaja luonteellani. Koin että olin epäonnistunut. Olin epäonnistunut urheilijana ja pettänyt kaikki sponsorini, valmentajani ja perheeni. Ryvin alkuun itsesäälissä ja huonossa omassatunnossa, kunnes aikaa oli kulunut sen verran että pystyin jo ajattelemaan vähän selkämmin. Opin ymmärtämään että elämässä on muutakin. Vielä jonkin aikaa ajattelin että kilpailen heti seuraavana keväänä, jahka tästä toivun ja nousen jaloilleni. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin ettei tämä ole enää minua varten.
 
Vuoden päivät kuluivat ja parantumiseni oli päässyt jo hyvään vauhtiin. Olin hiljalleen oppinut nauttimaan elämästä ja jopa opetellut ruokailemaan uudestaan. Pitkään meni, että huono omatunto kalvasi isommista ruoka-annoksista ja herkuista, mutta vähitellen opin olemaan armollisempi itselleni. Nyt tuosta on kulunut melkein kaksi vuotta ja nyt voin vihdoin sanoa olevani terve. Tiedostan kyllä ongelmani ja sairauteni. Tiedän, että jos annan sille pikkusormen, se lipsahtaa helposti vanhaan. Nyt olen kuitenkin oppinut tunnistamaan nämä varoitusmerkit ja ymmärrän höllätä ajoissa.
 
 
Rakastan edelleenkin kovaa treeniä ja terveellistä ruokaa, mutta enää se ei määritä elämääni. Voin käydä ulkona syömässä ja jättää treenejä väliin, ilman että koen olevani huono ihminen. Vielä kaksi vuotta sitten se ei ollut mahdollista.
 
Luulen, että fitness-kilpailut puhkaisi minulla vanhat oireet takaisin. Olinkin yhtäkkiä kontrollissa taas vartalostani ikään kuin ”luvan kanssa”. Sitä en sitten tiedä, jos olisin lähtenyt kilpailuihin ikään kuin ”puhtaalta pöydältä” ilman aiempaa syömishäiriötä, olisinko selvinnyt ilman ortoreksian puhkeamista. Vai oliko kaikki suorittaminen mikä sai sen aikaan. Tiedä häntä, mutta takaisin tuohon oravanpyörään en enää halua. Paljon se on vaatinut ajatustyötä, keskustelua ja vertaistukea, mutta nyt voin oikeasti paremmin ja voin REHELLISESTI sanoa että olen onnellinen.
 
Ps. Tänään mennään taas Fitnesspäiväkirjojen parissa klo 21 Avalla! ?
 

IMG_8052
Olen oppinut arvostamaan itseäni painoon tai mittanauhaan katsomatta.