Erilaisuus on rikkaus – Maisan tarina

Seuraavaksi saat lukea tekstiä uskomattomalta naiselta, keneen olen saanut kunnian tutustua viime keväänä. En tiedä kuinka moni teistä muistaa jostain sosiaalisenmedian kanavastani, kun toukokuun alussa tarjouduin avuksi, jos joku Turun alueella kaipailisi apua esimerkiksi nurmikon leikkuu puuhissa tai muissa arjen askareissa iän tai vamman takia (kiitos vaan Jere Suikkanen ideasta!). Sanotaanko etten millään lailla hukkunut yhteydenottoihin, liekö se osa suomalaista kulttuuria, että apua ei oikein kehdata pyytää tai ottaa vastaan.
Minua lähestyi silloin kuitenkin kerrassaan hersyävällä sähköpostilla nainen nimeltänsä Maisa. Tapasimme ensimmäisen kerran muutama viikko yhteydenoton jälkeen Maisan kuntoutuksessa ja tämän jälkeen olemmekin laitelleet viestejä puolin jos toisin, kahvitelleet ja käyneet mm. juhlimassa mun synttäreitä Turun jokirannassa ravintolaillallisen merkeissä.
Maisaan tutustuttuani olen oppinut todella paljon. En ole koskaan ollut mikään valittaja -tyyppi, mutta sanotaanko, että Maisan elämänasenne on ollut jotain niin käsittämättömän upeaa katsottavaa, että pakostikin on joutunut välillä kyseenalaistamaan myös omia ajatuksiaan ja toimintamallejaan. Mä olen suunnattoman kiitollinen siitä, että olen saanut elämääni uuden ystävän, joka vielä kaiken kukkuraksi motivoi mua ihan hirveästi, monellakin tasolla! Ja eikös se niin ole, että pitäisi ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka ajavat sua eteen päin? ?
Nyt on Maisan vuoro päästä ääneen.
 
 
Hei lukija!
 
Alkuun haluan kirjoittaa kiitokset Jannille mahdollisuudesta vierailla hänen blogissaan, sillä tämä on minulle ilo ja kunnia, kiitos!
Nimeni on Maisa ja elämänkokemusta minulla on 31-vuoden ajalta. Voisin kuvailla itseäni seuraavasti: avoin, sosiaalinen, elämäniloinen, huumorin (myös mustan) suurkuluttaja, herkkä tunneihminen, pohdiskelija, periksiantamaton ja musiikin ystävä.
Asun mieheni kanssa pienessä omakotitalossa Ruskolla. Meidän peruskivaa arkeamme jakaa myös koiramme Taavi sekä kissamme Minni. Kuva-artesaani olen ammatiltani. Lauluakin olen opiskellut vuosia ja tällä hetkellä sitä opiskelen itsenäisesti.
Minulle on tärkeää terveelliset elämäntavat, liikunta oman fiiliksen mukaan, musiikki kaikessa monipuolisuudessaan, kirjoittaminen ja tosiaan yksi pitkäaikaisemmista ja suurimmista unelmistani on kirjoittaa kirja. Lukeminen on myös lempijuttujani. Historia on erityisesti mieleen aina keskiajalta Suomen sotahistoriaan saakka. Lisäksi tykkään tehdä koruja, joissa voi päästää mielikuvituksen valloilleen ja hakea inspiraatiota niin kaupungin sykkeestä, kuin luonnonhelmasta.
Haluan nähdä, kokea ja seikkailla, kuin kuka tahansa teistä.
Silti en ole kuin kuka tahansa, sillä minulla on ominaisuuteni, minun erilaisuuteni. Olen oman elämäni Tuhkimo ja sain jalkaani erilaiset lasikengät, tarkemmin sanottuna tukikengät. Syntymästäni asti olen ollut lyhytkasvuinen, mutta eihän se ole minua estänyt elämästä – päinvastoin! Korkeintaan olen joutunut hidastamaan, joissakin kohdissa. ”Pituus ei ole este, se on vain hidaste!”
Itse en tunne itseäni vammaiseksi. Henkilökohtaisesti en pidä edes koko sanasta. Jokainen voi tykönään lokeroida sanan merkityksen, mitä mikäkin kenelle sitten onkaan. Itse en tahdo lokeroida ketään ja mitään. Olen aina ajatellut, että loppujen lopuksi kaikki me täällä olemme erilaisia – samanarvoisia.
107, 4cm. Kyllä, tuo pilkku neljä on tärkeä seikka, kun vuonna -99 tehty selkäleikkaus toi minulle parisen senttiä lisää pituutta. Ilo voi olla joskus senteistä kiinni!
Ja kulkaas hyvät lukijat, kun tässä minun pituudessani on hyvätkin puolensa, kuten se, että en lyö päätäni katosta roikkuviin lamppuihin, mahdun mukavasti urheiluautoon, löytyy parhaimmat piilopaikat, sateessa kastuu hitaammin ja monta veikeää juttua.
 
img-20160919-wa0004
 
Aina olen ollut sinut itseni kanssa, en ole käynyt maailmaa mullistavia kriisejä lyhytkasvuisuuteni suhteen eikä se ole minulle mikään mörkö. Toki on ollut niitä päiviä, kun on kaivannut lisää senttejä kurkottaakseen korkeammalle, mutta olen aina tullut siihen tulokseen, että juuri näin on hyvä. Onhan minulla suu, jonka saan auki tarvittaessa ja voin pyytää apua – kauniisti tottakai! Toisin sanoen kotonamme asustelee ”kahden kerroksen väkeä”, kun olemme pyrkineet niin, että koti olisi toimiva niin lyhkäsen, kuin pidemmänkin asukkaan tarpeet huomioiden.
Miehelläni ei ole vammaa, vaan hän on ”pitkäläinen”. Tämäkin on mielenkiintoinen seikka, että miksi ihmiset olettavat, että edes pitäisi olla?
Äiti mikä tuo on?” ”Oho, katsokaas mikä tuossa menee.” ”WAUUUU!” ”Älkää sitä katsoko, se on vain kääpiö!” ”Voi, kun pieni täti.” ”Missä on Lumikki ja ne kuus muuta?” ”Et sä nyt niin lyhyt ole, kuin miltä se lukuna näyttäis.” ”Mä en haluaisi sun kanssa lasta.” ”Miten joku voi olla noin lyhyt?” ”Anteeksi kun nipistin, mutta halusin vain tarkistaa oletko oikea ihminen?” ”Tässä on sinulle 2 euroa, kun olet tuollainen.” ”Elämäsi on lyhyt ja likainen, mutta sitäkin ihanampi!”
Yllä olevat lausahdukset ovat minulle sanottuja ja/tai perääni huudettuja. Minä en ole antanut tuon häiritä itseäni. Se kertoo vain toisen ihmisen ajattelemattomuudesta. Valehtelisin, jos sanoisin, että koskaan eivät ole moiset haitanneet, mutta tähän mennessä olen kasvattanut itselleni paksun nahan. Sanotaan vielä näin, sen enempää syvällisemmin aiheeseen menemättä myös seksuaaliset kommentit ovat olleet yleisiä minun kohdallani.
Mitä kommentoimiseen tulee, niin lasten reaktiot ymmärrän, mutta että aikuiset ihmiset laukovat suustaan kaameuksia! Loppujen lopuksi eihän se ole sen kummempaa, kun jos minä huutelisin toisten perään, mikäli näkisinkin jollain esimerkiksi mielestäni aivan kaamean takin, ison nenän, lisäkilot, kauhistuttavan hiustyylin tms.
Miltä minusta tuntuu olla lyhytkasvuinen? Se on haastavaa, jännittävää, hauskaa ja myönnettäköön, että myös mielenkiintoista. Ei pidä jättää mainitsematta, että myös toisinaan aika raskasta.
Kaikesta huolimatta tavallansa nautin huomiosta, jota saan liikkuessani. Jos se olisi ahdistavaa tai kiinnittäisin suuren suuresti huomiota jokaiseen vastaantulijaan, niin en minä liikkuisi kotoani mihinkään. Sen ymmärrän hyvin, että erilaisuus aiheuttaa hämmennystä, uteliaisuutta, pelkoa ja mahdollisesti mieleen tulee paljon kysymyksiä. Minulle on kerrottu, että ensimmäisen kerran minut nähdessään miettii omaa suhtautumistaan, kun olen kuitenkin ”lapsenkokoinen”, kunnes huomataan että järkeni juoksee ja keskustelutaito löytyy minuun suhtautuu kuin aikuiseen. Ennen tätä ihmiset mm. puhuvat minulle huutamalla, sössöttävät, ja artikuloivat sanomansa, kuin en ymmärtäisi sitä vielä useamman toiston jälkeen.
Olen miettinyt sitä, että ollaanko me täällä hieman vanhoillisia ajatusmaailmaltamme? Maailma on muuttunut ja maailma muuttuu koko ajan, mutta silti minä koen itse 2010-luvulla valitettavia ennakkoluuloja. Miksi joku voi sanoa minulle, että ei halua olla kanssani tekemisissä, kun olen lyhytkasvuinen ja halusin vain tutustua. Ajattelen myös niin, että minä olen se ihminen joka elää asian kanssa ja kokee sen, ei kukaan muu. Jos tämä ei ole minulle vaikea asia, niin miksi muut tekevät siitä itselleen jopa vielä vaikeamman asian? Ja totta, ei kaikkien kanssa tule juttuun eikä tarvitsekkaan, mutta olen kokenut, kuin tämä olisi muilta pois. Tämä ei ole muilta pois, tämä ei vaikuta muiden elämään eikä tämä lyhytkasvuisuus ole myöskään ”tarttuvaa.” Enemmän voisi ottaa asioista selvää, eikä päteä kuten itse haluaa asian itselleen selittää.
Tärkeimpiä asioita elämässäni on se, että olen sinut itseni kanssa. Tunnen itseni kauniiksi, huolimatta siitä, että minulla on persoonallinen kroppa, josta pidän enkä muuttaisi mitään. Kymmenien eri leikkausten arvet ihollani kertovat vain taisteluista helvetin läpi.
Haluan panostaa ulkonäkööni pukeutumalla naisellisesti tyyliäni kunnioittaen, loihdin kasvoilleni mieleiseni meikin pitämällä sivellintä hyppysissä omaperäisellä tyylillä. On jopa kokeillut sitä muutkin!
 
img-20160919-wa0005
 
Haluan sanoa, että tämän lyhytkasvuisuuden takana on kuitenkin ihminen – Maisa. Saisinko heittää ilmoille pienen toiveen? Jos/kun eteenne tulee mahdollisuus tutustua erilaisuuteen, tutustukaa ihmiseen älkääkä keskittykö vain siihen erilaisuuteen (mikä se nyt sitten ikinä onkaan) ja pyrkikää olla luonnollisia. Pointti on se, että ei mietitä liikaa jonkin kautta, esimerkiksi minun kohdallani kaikki mietittäisiin lyhytkasvuisuuden kautta. Erilaisuus on minulle ja monille muille arkipäivää ja se on niin itselleen kuin läheisilleenkin luonnollista. En tietenkään voi muuttaa koko maailman suhtautumista, eivätkä kaikki tule hyväksymään erilaisuutta, vaikka kuinka tahdottaisiin. Mutta sekin kuuluu tähän maailman juttuun.
Toivon, että ennakkoluuloja heitettäisiin roskiin, suhtautumisia korjattaisiin. Annettaisiin mahdollisuus erilaisuudelle, koska se rikastuttaa elämää, opettaa ja antaa uusia näkökulmia. Minä haluan madaltaa ennakkoluulojen kynnyksiä niin, että ne vammaiset lapset, jotka ovat tänä päivänä pieniä tai tulevaisuudessa vasta syntyvät, jotta heillä olisi edes hitusen helpompaa, kuin minulla. Tämän asian eteen aion tehdä töitä! Näin ollen metri on naisen mitta.
 
Olen kuin timantti, mutta en mikä tahansa timantti vaan jotakin erityistä. Minussa on oma kauneusvirheeni, mutta se tekee minusta juuri niin kauniin kuin olen – ainutlaatuisen.” –Maisa
 
Tervetuloa seuraamaan minua somessa, toivottavasti siellä nähdään!
Blogi: metrionnaisenmitta.blogspot.fi
Facebook: Metri on naisen mitta
Instagram: metrionnaisenmitta
SC: maisapee
 
img_2090
img_8235