Classy as F***

Mä oon jo jonkun aikaa miettinyt erinäisiä ilmiöitä, jotka toistuvat erityisesti omalla alalla. Ja jotenkin tää on sellainen aihe, etten oikein edes tiedä miten siitä kirjoittaa järkevästi, koska jo lähtökohtasesti tuntuu tosi tyhmältä että tälläistä idiotismia joutuu ylipäänsä edes miettimään nykyajan sivistysyhteiskunnassa.
Ei ole mikään uusi ilmiö, että median kanssa työskenteleviä ihmisä haukutaan aika avoimestikin. Tai voisi varmaan jättää ton ”aika” sanan kokonaan pois. Se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että ihminen, joka on julkisessa työssä on vapaata riistaa. Koska itsepähän on alansa valinnut. Oli kyseessä sitten urheilija, viihdealan henkilö tai artisti, niin kaikki saavat varmasti kuraa osakseen. Toiset enemmän, toiset vähemmän, toiset suoraan medialta itseltään, toiset mediaan kommentoijilta. Se kuitenkin mikä yhdistää, on että kaikki me sitä saadaan. Toisille palaute tulee suoraan esimerkiksi kadulla huutelemalla, toisille some-kanavien kommentteihin, toisille meiliin ja osasta kirjoitellaan keskustelupalstoilla.
Ihan nyt tähän ensimmäisenä haluan sanoa, että olen todella pahoillani teidän puolesta, ketkä käytätte aikaanne tähän toimintaan. Ihan oikeasti olen. Ja toivon että joskus saatte vielä oman elämänne siihen jamaan, että pystytte käyttämään energianne omaan tekemiseenne ja teitä eteenpäin vievään toimintaan.. Koska sillä tavoin on jopa todennäköistä, että ne omatkin haaveet toteutuu. Harvemmin kukaan on unelmiaan saavuttanut vauva.fi:n palstoille kirjoittelemalla. Ja hyvin usein ne tyypit, ketkä tekee just sitä juttua mitä rakastaa, ketkä on just niitä kenestä kirjoitetaan, on käyttänyt aikansa pistääkseen itsensä likoon saavuttaakseen unelmansa. Just saying.
Ja tuon edellä kirjoitetun faktan ymmärtävänä, ymmärrän myös jättää tälläiset kommentit omaan arvoonsa. Ymmärrän myös sen, että näillä ihmisillä ei ole kovin hyvä olla itsensä kanssa. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteivät jotkut kommentit satuttaisi yhtään. Totta kai ne satuttaa, meistä kukaan ei ole immuuni ilkeille puheille! Me ollaan kaikki ihmisiä, me hengitetään samaa ilmaa, tuijotetaan samaa kuuta ja käydään kakalla! Mä voin varmasti puhua kaikkien puolesta, ketkä tekevät yhtään ”julkista” työtä ja saavat kommentteja, olivat he sitten missejä, bloggareita, juontajia, malleja jne. Aikuisina ihmisinä kuitenkin osaamme ja pystymme käsittelemään nämä asiat, ilman että ne vaikuttavat suuremmin elämään. Toki joskus niistä tulee ainakin mulle hetkellisesti huono mieli, mutta hyvin nopeasti osaan kuitenkin katsoa asiaa siltä järkevältä kantilta ja palata takaisin omaan elämääni tekemään itselleni tärkeitä asioita.
Herääkin kysymys, että miksi joissain ammateissa on ikäänkuin sallitumpaa kiusata kuin toisissa? Hyvänä esimerkkinä ovat julkisen työn lisäksi esimerkiksi opettajat. Ja tähän väliin haluan heti sanoa että te opet ootte mun idoleita, mä en ikinä pystyis teidän duuniinne! Kiitos siis panoksestanne ja anteeksi myös omille teiniaikani opettajille. Mä en olisi halunnut olla itseni ope. Onneksi noista päivistä on kasvettu noin valovuoden verran. Mutta takaisin asiaan, jotenkin tuntuu, että esimerkiksi juuri opettajia on  ihan ok kiusata. Heille saadaan huudella ja jopa käydä käsiksi tunneilla. Myös vastuu kasvattamisesta on siirretty opettajien vastuulle. Samaan hengenvetoon toinen esimerkki, jonka kuulin juteltuani ystäväni kanssa, jossa vaikeasta lapsuudesta kärsineiden nuorten kanssa työskentelevä henkilö oli joutunut työssään fyysisen väkivallan kohteeksi nuoren toimesta, johon tämän äiti oli vain tokaissut, että ”itsepähän olet ammattisi valinnut.” Mun tekisi mieli ottaa niin pahat kierrokset, mutta luulen että se ei nyt auta tässä kohtaa.
On niin helppo siirtää vastuu pois itseltään ja sanomisiltaan. Suorastaan liian helppo. Ajatellaan, että mulla on sananvapaus ja mä todellakin käytän sitä, ajattelematta yhtään enempää seurauksia. Joo, meillä on kaikilla oikeudet niihin omiin mielipiteisiin, mutta kaikkea ei tarvitse suoltaa ulos sanaisesta arkustaan, saatika kaikkea ei vaan yksinkertaisesti voi laittaa edes mielipiteiden piikkiin. Esimerkiksi ”vitun huora” ei ole mielipide. Eikä se, että ”onneksi sun sukulainen kuoli”. Ei, nää ei ole mielipiteitä. Nää on jotain henkistä pahaa oloa ja oksennusta, minkä sä purat ihmiseen, jota et välttämättä edes tunne. ”Toivon että kuolet” sen sijaan on mielipide/toivomus, mutta se kuka tälläistä sanoo ääneen toiselle (tai kirjoittaa) kaipaisi lähinnä terapeutin vastaanottoa. Ajatellaanpas asiaa niin, että joku todella toteuttaisi toiveesi, kun olet toivonut hänen kuolemaansa päin kasvoja tai välillisesti. Olisitko valmis ottamaan vastuun sanoistasi? Lähtökohtainen oletushan on se, että ei se nyt itseään mene tappamaan kirjoituksen tai sanomisen vuoksi, mutta entä jos? Jos pinnan alla onkin paljon enemmän asioita, joita muut eivät tiedä ja tämä sanominen olisikin viimeinen niitti. Olisiko hienoa herätä joka aamu ja katso itseään peilistä?
 
large
 
Okei, tää on nyt tosi rankkaa tekstiä, mutta haluan vähän kärjistää asioita. Kouluissa opetetaan että kiusaaminen ei ole ok, mutta miksi me aikuiset sitten, jotka tätä sanomaa toitotamme, kuitenkin kiusaamme itse? Eikö se ole kaksinaismoralismia?  Kuka auttaa aikuista, joka joutuu vaikkapa työpaikkakiusaamisen kohteeksi, pahimmassa tapauksessa oman työnantajan toimesta? Ja minkälaista esimerkkiä me aikuiset annamme nuorille omalla toiminnallamme? Se miten kotona puhutaan muista ihmisistä vaikuttaa ihan älyttömän paljon. Meillä ei onneksi kotona ole koskaan lapsuudessa tarvinnut kuulla muiden ihmisten haukkumista tai arvostelua. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ylimpiä ystäviä, mutta kaikkien kanssa olisi hyvä pyrkiä tulemaan toimeen, näin mulle on opetettu. Ja sitä mä pyrin toteuttamaan.
Toki mäkin olen ollut ajattelematon teinivuosina ja faktahan on se, että sen kovaäänisen ja metelöivän nuoren takana on vaan ollut todella epävarma tyttö, joka etsi itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Joku on varmasti kokenut mun käytökseni esimerkiksi yläasteella kiusaamisena ja samoin mä olen kokenut joidenkin käytöksen kiusaamisena mua kohtaan. Jokainen meistä määrittelee kiusaamisen omalla tavallaan, siksi aina pitäisi miettiä miten kohtelee muita ihmisiä, jotkut asiat voivat jättää pysyvät jäljet toiseen. Mennyttä ei takaisin saa, mutta jos jostain voin olla onnellinen, niin siitä, että mä en ole jäänyt tuolle epävarman teinin tasolle. Mä en halua omalla toiminnallani vahingoittaa ketään. En halua, että mun sanat satuttavat ketään, siksi mulla ajattelevana olentona on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä sieltä sanaisesta arkusta tulee suollettua ulos. Mä otan vastuun sanoistani ja teoistani, se ei ole kenenkään muun tehtävä. En mäkään kaikesta pidä, muakin loukattu ja on asioita joita en koe että ovat olleet oikeudenmukaisia mua tai läheisiäni kohtaan, mutta mä en myöskään halua olla se tyyppi, joka katkeroituu asioiden takia, joihin ei aina ole edes voinut itse vaikuttaa. Anteeksianto on ihmiselämän yksi tärkeimmistä asioista ja se on oikeasti hyväksi myös sua itseäsi kohtaan. Ilman anteeksiantoa sitä kovin helposti alkaa tuntemaan juuri nimenomaan sitä katkeruutta, jonka jälkeen on jumissa omien tunteidensa kanssa. Se ei vie elämässä eteenpäin.
Ajatus lähti nyt kyllä ihan laukalle. Mun mielestä vaan ei ole ok, että vastuunotto omasta toiminnastaan sysätään muualle. Eikä sekään ole ok, että tahallisesti satuttaa muita ihmisiä sanoillansa tai teoillansa. Jokainen meistä elää täällä itseään varten, mutta itseään varten eläminen ei tarkoita elämistä muiden kustannuksella. Kiusaaminen julkisesti, nimettömänä, kouluissa, työpaikalla, keskustelupalstoilla tai mediassa ei ole tyylikästä millään muotoa. Mä oon mieluummin classy as F*** ja jätän ilkeät kommentit sanomatta. Se, jos joku on tyylikästä.
 
fullsizerender