I Love Me


Viime viikonloppuna vietettiin I Love Me -messuja ja Messukeskuksen tupa oli täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia osastoja ja esityksiä. Mulla jäi erityisesti mieleen (monien muiden hyvien esitysten lisäksi) Vaakakapinan Jennyn ja Saaran esitelmä. He puhuivat itsetunnosta, kehopositiivisuudesta, ulkonäkopaineista ja meihin kaikkiin kohdistuvista ”odotuksista”.
Mä jotenkin jäin ihan lumoutuneena itsekin kuuntelemaan esitystä. Olin kuullut Vaakakapinasta jo aiemminkin ja olikin hauska päästä tapaamaan ohjelma tähtiä livenä paikan päällä. Pystyin samaistumaan esityksessä todella moneen asiaan. Mitä tulee erityisesti ulkonäköpaineisiin, on ihan hullua ajatella, kuinka me kaikki kamppailemme asian kanssa enemmän tai vähemmän kokoon, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Lause, johon pystyisin erityisesti samaistumaan kuului jotakuinkin näin: ”Päätin, että sitten kun olen laihtunut sen ja sen verran, olen tarpeeksi hyvä ja voin värjätä hiukseni haluamallani tavalla.”. Hitto että tuo muuten kolahti! Kuinka moni teistä siellä näytön takana on joskus syyllistynyt elämään ”sit kun” -elämää? Käsi pystyyn! Veikkaan että aika monta kättä nousi. Tai jos kädet on kiinni puhelimessa, niin varmaan moni kuitenkin tunsi piston sydämessä. Muistan kun olin itse enemmän sisällä fitness-maailmassa ja aina peilin eteen mentyäni ajattelin ”sitku mä olen kisakunnossa oon varmasti maailman onnellisin. Sit mä ostan itelleni kivan näkösiä vaatteita, koska sitte ne istuu hyvin”. Ja miten siinä sitten kävikään. Mimmi kiristyi kuin viulunkieli, suorastaan olemattomiin ja siltikin tuntui että reidessä on liikaa rasvaa, olkapäät on liian pienet ja vastapalikat ei erotu tarpeeksi selkeästi. Koko ajan olin sokeasti elänyt sitku -elämääni, kohti kisalavoja, jolloin mun piti olla maailman onnellisin. Voin kertoa etten ollut.

Kisojen jälkeen se pahin kamppailu pään kanssa sitten vasta alkoikin. Kun yhtäkkiä alkoi tulla nestettä ja rasvaa kehoon tiukan tiriselyn jälkeen, pääkoppa meni aivan sekaisin. Yhtäkkiä peilistä katsoikin hirveä ”läski”, joka oli kaukana siitä fitness-beibestä, jota halusin olla. Nyt kun katson noita kuvia taakse päin, niin olin edelleen todella kireässä ja kovassa kunnossa. Mutta niin se mieli vaan tekee tepposet itsekullekin.
Kuunnellessani Vaakakapinan luentoa tajusin, että se ei todellakaan katso tuumaakaan ulkoista olemusta, että saattaa kokea ulkonäköpaineita tai jopa vihata omaa vartaloaan. Kukaan ei voi tulla sanomaan sulle että ”et sä voi kokea ulkonäköpaineita, koska näytät tolta”. Ne on niin subjektiivisa asioita, ettei kukaan muu kuin henkilö itse tiedä niistä mitään. Mä voin ainakin rehellisesti sanoa, että olen joskus vihannut reisiäni ihan ylipaljon. Joskus teininä mulle niistä huomautetiin ja ne kommentit muistan vieläkin huonona päivänä. Mä en kuitenkaan enää suostu vihaamaan vartaloani tai reisiäni, tai mitään muutakaan kohtaa itsessäni. Jos jotain, niin  mun keho ansaitsee kaiken rakkauden ja hyvän kohtelun mitä mä vaan sille voin ikinä antaa. Samoin ansaitsee sun kehosi.
Nyt mä haluan että sä ajattelet itsestäsi jotain hyvää. Mikä on sussa parasta? Mikä tekee susta ja sut, uniikin ja ainutlaatuisen? Kun olet saanut asian päähäsi, haluan että pidät sen mielessäsi läpi viikon ja muistutat itseäsi siitä jokaisena aamuna tällä viikolla. Me ollaan niin paljon muutakin kuin vain ulkokuori. Ja se mitä löytyy sisältä merkitsee.

Kehopositiivista tiistaita juuri sulle! <3

Kommentit (6)

  1. Mira
    klo 10:02

    Ihan tosi tosi tosi ihana teksi! Aiheesta on puhuttu viimeaikoina paljon, ja oot ennenkin kannustanu itsensä rakastamiseen. Ihana silti että kirjotit tän. Vaikka asiasta paljon puhutaan, kuinka moni sen silti sisäistää? Kaikki vois ainakin tän päivän elää nytku-elämää. 🙂

  2. Minä vaan
    klo 10:10

    Hei,
    Kaunis teksti. Kyllä kolahti ja kovaa kolahtikin. Muutama kyynelkin vierähti tätä tekstiä lukiessa. Ihanan suoraa ja rehellistä tekstiä. Kiitos tästä. ♡

  3. Juuli
    klo 12:08

    Mulla suurin ongelma on nuorempana ollu just kokooni nähden isot reidet ja pylly. Ylä-asteella tiesin jopa poikien katselevan perääni ja se ällötti mua. Nykyään oon kuitenki ylpeä vahvoista reisistäni, kun niissä on voimaa. Takapuolta voisin kuitenki edelleenki pienentää, enkä ymmärrä tän hetken ”belfie” huumaa 😀

  4. Toinen Kouvolan tyttö
    klo 13:49

    Moi Janni, pakko kerrankin nyt kommentoida, koska aihe puhututtaa. Olen itse huomannut päässeeni oikeastaan kaikesta omaa kehoani koskevasta (omasta) kritiikistä pois rakentamalla nykyisen itsetuntoni täysin muiden asioiden päälle kuin ulkonäkö. Kehoni on vain temppeli, jossa minä asun. Pohkeet ja reidet kuljettaa minut joka päivä pyörällä töihin. Kädet nostaa muuton yhteydessä painaviakin huonekaluja. Keskikeho on tukemassa kaikissa arjen tapahtumissa. Kehoni on työkalu, jonka avulla pääsen kokemaan ihmeellisiä ja upeita asioita. Se miltä se työkalu näyttää on rehellisesti sanottuna täysin yhdentekevää, kunhan se vain toimii halutulla tavalla. Toki itsekin välillä katson peiliin ja saatan hymähtää, että missä välissä takapuoli on kasvanut näin isoksi tms. mutta huomiot on pelkästään positiivia, koska keho tuntuu hyvältä ja toimii niinkuin haluankin sen toimivan. Uskon, että omaan asenteeseeni on vaikuttanut paljon myös ympäristö, missä joka päivä elän. Töissä kukaan ei kommentoi ulkonäköä suuntaan tai toiseen, läheiset arvottavat henkisen kehityksen ja esimerkiksi koulutuksen ulkonäön edelle, parisuhteessa toisen asenteet, käytös ja sielu peilautuu ulkonäköön ja se on se mitä kehutaan ja mistä keskustellaan. Ketä oikeastaan edes kiinnostaa miltä näytän? En usko että ketään, kenellä on oikeasti merkitystä. Että sellasta. Ymmärrän, että ihmisellä, jonka työ liittyy vahvasti ulkonäköön ja itsensä markkinoimiseen, on huomattavan paljon vaikeampaa jättää ulkonäölliset seikat toisarvoiseksi. Ei auta, kun toivottaa sulle (ja toki muillekin) tsemppiä. Oot kyllä selkeästi vahva, itsenäinen ja positiivinen nainen, joka kykenee mihin vaan, eli pidä se mielessä, kun välillä reidet meinaa tuntua muka liian isoilta. 🙂

  5. Tuuli
    klo 14:14

    Hei Janni! Minäkin olen aina murehtinut paksuja reisiäni. Vaikka olisin laihtunutkin niin reidet pysyvät. Iän myötä sitä on kuitenkin hieman armollisempi itseään kohtaan. Nyt huomaan, että reiteni ovat vahvat! Niissä on myös lihasta. Ystäväni sanoi kerran, ”voi että mä kadehdin noita sun pitkiä jalkoja” Olin ihmeissäni että joku kadehtii MINUA?!
    Paitsi reisiä, olen hävennyt pieniä rintojani. Nyt kolme lasta imetettyäni olenkin ylpeä rinnoistani sillä ne eivät roiku yhtään. Joten se etu pienuudestakin 😀 Loppujen lopuksi jokaisessa on jotain kaunista ja toisessa jotain, mitä toinenkin haluaisi. Arvostetaan siis kehojamme ❤️

  6. Sindernautti
    klo 17:29

    Nuo ”mutku” ja ”sitku” on kyl pahimpia ajatustapoja, jotka pinttyvät päähän. Ja asiat, mitkä tuntuu itselle niin suurilta ulkonäöllisesti, voivat jäädä kokonaan muilta huomaamatta. Pohdiinkin myös, miten itselläni ainakin itsetunto voi usein olla riiippuvainen treenimääristä http://sinimalism.com/confidence-based-on-sports/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.