Ketkä löytyy sun ringistä?


Viime postauksessa kirjoitin siitä, miten vaikeaa on ottaa apua vastaan. Se korreloi varmaan jossakin määrin omien pelkojen kanssa. Pelot voivat johtua ja syntyä jo esimerkiksi lapsuudesta, mutta se ei ole nyt se pointti, johon tässä postauksessa pureudutaan. Peloista päästään kuitenkin aasinsillan kautta rohkeuteen. Mitä se on ja miten sellaiseksi voisi tulla?
Kävimme perjantaina pikkusiskoni kanssa katsomassa leffassa Paula Norosen kirjaan perustuvan Supermarsun. Vaikka kyseessä on lapsille suunnattu elokuva, oli siinä hauskoja läppiä myös vähän aikuisempaan makuun. Kuten Arttu Wiskarin esittämä päähenkilö Emilian isäpuoli Pertti, joka väänsi niin kauhian pal Turun murteella ja teki mässyttelystäkin taidetta. Hänen hahmoutensa oli jo itsessään niin huvittava, että se riitti naurattamaan ainakin allekirjoittanutta.
Elokuvan aikana tuli esille montakin rohkeuteen liittyvää asiaa, esimerkiksi erilaisuus. Tarinassa kiusaamisen kohteeksi joutui Simo, joka ei ollut ehkä yhtä cool, kuin muut luokkatoverinsa. Myös hänen isänsä oli erikoisempi tapaus leväkioskeineen. Simo kuitenkin osoitti rohkeutensa läpi elokuvan ja uskalsi olla oma itsensä tarinan loppuun saakka. Hän ei edes yrittänyt olla muiden tavoin erityisen cool.



Mikähän siinä onkin, että olisi niin helppoa vaan yrittää sulautua massaan, sen sijaan että rohkeasti olisi oma itsensä? Ehkä sitä ajattelee, että jos pidän roolia päällä ja muut tuomitsevat minut, niin silloinhan he eivät tuomitse oikeastaan minua, vaan esittämäni toisen persoonan. Silloin tuomitseminen ei tuntuisi niin henkilökohtaiselta. Vaatii aika paljon boollsseja uskaltaa olla oma itsensä ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Koska silloin on riski siihen, että sinut tuomitaan omana itsenäsi.
On huomattavasti helpompaa yrittää miellyttää muita ja yrittää olla osana massaa. Pidemmän päälle tämmöinen roolin vetäminen kuitenkin tukahduttaa ja silloin unohtaa täysin omat tarpeensa, halunsa ja haaveensa. Pahimmillaan voidaan päätyä tilanteeseen, jossa huomaa elävänsä vain muita varten. Sitä alkaa huomaamattaan täyttää vain niitä toiveita ja odotuksia, joita muut sinulta odottavat ja haluavat.
Supermarsussa vähän erilaisen Simon paras kaveri on Emilia. Emilia käy toisinaan kamppailua itsensä kanssa siitä, pitäisikö hänen yrittää mennä muiden coolien kavereiden mukana vai olla ystävä Simolle. Molempia vaihtoehtoja hän ei pysty valitsemaan. Sisimmissään hän haluaisi olla Simon puolella, mutta pohtii kuitenkin sitä, miksi on niin noloa olla Simon kaveri. Tästä päästään aikuisten maailmassa erilaisiin status-kysymyksiin.


On olemassa ihmistyyppi, joka etsii seuraansa vain noita koulun cooleja kavereita. Nämä tyypit eivät näyttäydy päivän valossa Simojen kanssa, koska se saattaisi romuttaa kulissia omasta cooliudesta. Jos et ole pankkiiri, toimari, omistaja tai muuten vaan menestynyt, niin et tule koskaan pääsemään samaan ruokapöytään näiden tyyppien kanssa, vaan joudut valikoimaan omasi ruokalan toisesta nurkasta. Kulisseilla kovin usein pyritään peittämään niitä omia epävarmuuksia ja jälleen kerran ne ovat rakennettu vain muita ihmisiä varten. Tämä ihmistyyppi elää siis tietyllä tapaa samalla tavalla kuin edellä mainittu miellyttäjä: kaikki tekeminen perustuu siihen, mitä muut ajattelevat sinusta ja miten menestyneenä muut näkevät sinut ja rinkisi.
Ei vaadi suurtakaan rohkeutta olla coolien jengissä. Sen sijaan rohkeutta vaatii olla tarinan Emilia, joka loppujen lopuksi päättää seisoa Simon vierellä, vaikka tietää saavansa siitä itse lokaa niskaan. Emilia asettuu siis seisomaan joukkkueeseen, jossa on yksi pelaaja. Toisella puolella teitä vastaan pelaa koko muu maailma, tässä tapauksessa luokka. Emilia on se tyyppi, joka nostaa toisen ylös silloin kun hän kaatuu. Hän ei lyttää muita nostaakseen itseään jalustalle, eikä koe tarpeelliseksi pitää turhamaista kulissia yllä omasta liian tärkeästä entouragestaan. Vaikka hän tarinan alussa epäröi näyttäytyä julkisesti Simon kanssa tai valita häntä omaan pesisjoukkueeseen koulun liikkatunnilla, hän kuitenkin lopussa päättää olla välittämättä muiden mielipiteistä.

 

Uskon, että kaikkein onnellisimpia ovat Emiliat. Ne ihmiset, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, vaan keskittyvät omiin unelmiinsa ja elämäänsä. Ne, jotka eivät käytä energiaansa ja aikaansa haaliakseen niin isoa ja näyttävää kulissia pystyyn, että naapurit ja vielä heidänkin takana asuvat naapurit näkevät kuinka siistiä elämä aidan tällä puolen on.
Meille on annettu tämä yksi elämä ja se on lahja. Mä ainakin haluan käyttää tämän elämän rohkeasti tullakseni sellaiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa olla ihan vaan semmoinen kun on, muiden mielipiteistä välittämättä. Vain silloin voi aidosti mennä kohti omia unelmia ja antaa itsestään 110%. Meissä kaikissa on potentiaali, me vain joskus unohdetaan käyttää sitä, koska pelko ottaa vallan.
Emilia is cool. Be like Emilia.

Kuvat: Eevi Teittinen
Kynnet: Salon Milagro
Kengät: Saatu Timberland
Takki: Fjällräven