Ikäkriisi


Kun joku on puhunut ikäkriiseistä, viidenkympin villityksistä ja kolmenkympin kierroksista, olen yleensä naurahtanu kovaan ääneen. Ikähän on vain numeroita! Miksi siitä nyt tarvitsisi kriiseillä? Nyt kun itsellänikin alkaa tässä hiljalleen kilometrejä tulla alle (vielä aika maltillisesti toki), alan ymmärtää paremmin mistä ikäkriisissä todella on kyse.
Kriisihän ei itsessään liity suoranaisesti ikään, vaan sen tuomiin muutoksiin. Suurimmat muutokset olen huomannut omassa ajatusmaailmassani, joka on mennyt uusiksi viimeisen kuuden vuoden aikana useammin kuin Matti Nykänen on mennyt naimisiin. On kornia edes ajatella, että tässä tulisi jossain kohtaa valmiiksi tai että nyt olisin saavuttanut ajatuksellisen kliimaksin henkisyyteni kanssa.
Ehkä noin neljä vuotta sitten todellakin ajattelin olevani kaiken kokenut ja nähnyt. Ajattelin olevani se strong independent woman, joka tietää mitä haluaa ja miten. Hah! Eipä ole tuolta ajalta jäänyt muuta pysyvää käteen kuin ehkä korkeintaan kehitteillä ollut työmoraali. Ja ihan hyvä niin.


Olen aina ollut ns. vanha sielu ja jotenkin olen tullut toimeen samanlaisten pohdiskelijoiden tai vähän vanhempien ihmisten kanssa. Ikäähän tässä on kertynyt jo/vasta 26 huhtikuun verran, mutta kun syksy lähestyy ja mittariin tulee taas +1, olen alkanut jotenkin miettimään elämää uudelta kantilta (koska kolmekymmentähän on jo ihan nurkan takana!).
Elän tällä hetkellä sellaista vaihetta, että ympärilläni olevat ihmiset alkavat siirtyä sille kuuluisalle ”seuraavalle levelille” elämissään. Ehdin jopa olla kaveriporukan ainut sinkkumimmi hetken verran. Kun ystävät asuvat yhdessä puolisoidensa kanssa, suunnittelevat häitä ja perheenlisäystä, sitä alkaa haluamattaan kyseenalaistaa omaa elämäänsä. Olenko minä jotenkin huonompi tyyppi, kuin nuo muut? Olenko jotenkin keskeneräinen tai epäonnistunut, kun itsellään kesähäiden ja vauvojen sijaan päässä pyörii lähinnä seuraavan kuun kolumniaiheet?
Ystäväni eivät ole missään nimessä laisinkaan painostavia eivätkä edes yritä tuputtaa minulle pariutumisasioita. Oma pääni vain alkaa vetämään aivan liian kovia kierroksia avatessani silmäni ja havainnoidessani ympäristöä. Olen joutunut käymään koviakin keskusteluja pääni sisällä ja todistelemaan itselleni, että kaikki on hyvin juuri näin.


Hyrränä pyörittyjen öiden ja pähkäilyjen jälkeen olen löytänyt jonkinlaisen rauhan asialle. Kaikkihan siis todellakin on loistavasti tällä hetkellä! Sitä ei enää tässä iässä jaksa kohkata samalla tavalla kuin parikymppisenä, eikä jaksa kiinnostua muiden mielipiteistä samalla intensiteetillä. Nyt uskon jo tietäväni edes jollain asteella kuka olen ja mitä haluan. Vähempään ei mielestäni tarvitse edes tyytyä. Olen oppinut oman arvoni ja ymmärrän myös sen, että kukaan muu ei voi kertoa minulle kuka olen tai millainen minun pitäisi olla.
Iän karttuessa on ollut ihanaa myös rentous, joka on tullut itseään kohtaan. Varmasti olen tietyissä asioissa (kuten työt) edelleen liiankin vaativa ja piiskaan itseäni alituisesti parempaan ja suurempaan. Rentous itseään kohtaan näkyykin enemmän siinä, miten ajattelee itsestään. Enää ei jaksa ottaa itseään liian vakavasti, saatika välittää omasta ulkonäöstä, kuten vaikkapa tuo 17-vuotias itsestään kohtuullisen epävarma Janni. Silloin sitä saattoi käyttää tunteja aikaa peilin edessä tukan käkerryspuuhissa, ennen kuin poistui ovesta ulos. Myös vaatteiden valinta oli kriittinen kohta aamussa, puhumattakaan puolen kilometrin paksuisen kajaalin levittämisestä.
Nykyään haluaa mennä käytännöllisyys ja mukavuus edellä. Se onko hiukset suorat, pörröt vai jotain siltä väliltä ei enää viivästytä kauppaan lähtöä puolella tunnilla. Kylmät jumppatrikoot ovat vaihtuneet salin jälkeen ulkoiluhousuihin ja paljaat nilkat talvipakkasilla vuorellisiin nilkkureihin.

On aika hassua saada itsensä kiinni luomasta itse itselleen paineita siitä, miten pitäisi elää tai millaista elämän pitäisi missäkin kohtaa olla. Siinä missä itselleen välillä tulee paineita perheen perustamisesta, nuo muutamat ystäväni myisivät vaikka mummonsa saadakseen päivän aikaa vain itselleen ilman keskeytystä tulla kasaamaan legoista taloja.
Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää elämäänsä. Mikään tapa ei ole sen oikeampi tai väärempi. Oli sitten perheellinen, perheetön, sinkku tai kolmannella kierroksella naimisissa, vain itse tietää mikä tekee onnelliseksi. Sinkut eivät välttämättä ole onnettomia yksin olemisesta, vaan se voi olla täysin tietoinen valinta. Nuorina äideiksi ja iseiksi tulleet eivät välttämättä olleet huolimattomia kesän festareilla rakkauden ottaessa vallan bajamajan takana, vaan ovat voineet toivoa pientä pilttiä jo tovin. Niin kauan kun emme seiso toistemme saappaissa, emme ole oikeutettuja tuomitsemaan muita ja heidän tyyliään elää. He nimittäin saattavat elää omaa unelmaansa juurikin sillä omalla tavallansa.

Ps. Blog Awards -äänestys on vielä huomiseen saakka voimassa. Jos olet tykännyt lueskella mun juttuja, niin olisi ihanaa, mikäli kävisit antamassa äänesi blogilleni Vuoden energisin -kategoriassa. <3 Äänestämään pääset täältä.

Kommentit (6)

  1. Jarkkis
    klo 19:22

    Pitkään sun uraa seuranneena voisin todeta, että olet hyvässä asemassa moneen muuhun verrattuna. Kun kaunis ulkonäkö yhdistyy naapurintyttömäiseen olemukseen ja fiksuihin ajatuksiin, niin ei ole hätää verrattuna niihin jotka eivät itsestään huolehdi. Sen kun valitset mieleisesi miehen. 🙂 Itsekkin muutaman vuoden sinkkuna olleena voin sanoa, että on sulla vähän vielä aikaa että pääset tähän 35 ikään. Ymmärrän kyllä tämän paineen kun muut elävät sitä perhe-elämää.

  2. kata
    klo 20:53

    Hieno kirjoitus Janni! Sun elämä on sun elämää ja täysin riittävää sellaisenaan kunhan itse tunnet olosi hyväksi! Ihania kuvia myös!❤

  3. Elsa
    klo 09:20

    Tuttu tunne! Mutta sitten miettii, että saa mennä miten haluaa ja millon haluaa, saa matkustella rauhassa, on vain vastuussa itsestään. Kyllä sitä kerkeää myöhemminkin nauttia perhe-elämästä, jolloin varmasti kaipaa omaa rauhaa ja että sai mennä miten halusi. Miksiköhän sitä pitää käyttää aikaansa turhista stressaamiseen… Onneksi itsekin on jo löytänyt rauhan asian kanssa. Nauti siis tästä ajasta. 🙂

  4. Nanna
    klo 11:32

    Kauniisti sinä Janni kirjoitat! Ihanaa! Ja mielestäni turhaan ihmiset stressaavat.. Kun sen ”oikean” tapaa, kyllä sen tietää. Ja molemmat tuntevat silloin samoin. Ei tarvitse esittää tai pelata mitään. Ja todellinen rakkaus saattaa myös vaatia aikaa. Että toisen ehtii tuntemaan kunnolla. Pelkkiin kasvoihin tai kroppaan rakastuminen ei ehkä kanna koko elämää. Se voi olla todella vahvaa ihastumista. Mutta rakkaus on jotain enemmän. Kaikkea hyvää Janni sinulle! Niin kaunis oli tämä kirjoitus. Jokainen menee omalla ajallaan omassa elämässään minne haluaa! Ja hyvä niin.

  5. Reiska
    klo 19:26

    Aivan ihana miten joku voi ajatella niin samalla tavalla. Oon paininut viimeiset kaksi kuukautta melko rankasti ns. ikäkriisin kanssa vaikka ikää on vasta 22. Ehkä hieman eri tavalla toisaalta. Kuulen esimerkiksi töissä paljon nuoresta iästäni ja siitä etten vaikuta niin nuorelta. No, koska kuulen koko ajan olevani ”vasta niin nuori”, huomaan aika usein nykyään ajattelevani, että ehkä olen tähänkin liian nuori, esimerkiksi kun ostimme poikaystäväni kanssa oman asunnon koska se oli vaan järkevämpää. Pitäisi vain saada samallainen asenne kuin sinulla ja olla ajattelematta liikaa sitä, mitä muut ajattelee! ❤️

  6. Katri
    klo 17:23

    Todella hyvä teksti Janni 🙂 oot muutenkin tosi inspiroiva ja ajattelet asioista fiksusti, susta saa sellasta naisenergiaa ja pystyy samaistumaan sun elämäntilanteeseen 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.