Pelkääks vai rakastaks?


Sanotaan, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Se on varmasti totta, mutta uskon, että kehitys loppuu vielä tyytyväisyyttäkin helpommin luovuttamiseen. Sinänsä toki ihan loogista, sillä onhan luovuttaminen samalla päätös jonkun asian lopettamisesta.
En tiedä olenko validi ihminen sanomaan näin, mutta jotenkin mulla on semmoinen kutina, että tänä päivänä luovutetaan entistä helpommalla. Samalla kun ajatukset juoksentelevat päässäni värikkään Twist-narun laillla sik-sak-sokkeloa, haluan huomauttaa, että tässä raapustan vain omia päähän pulpahtavia ajatuksen siemeniä, enkä mitään absoluuttista faktaa.
Kun tässä viimeisten parin vuoden aikana olen havainnoinut ympäristöä, on tullut törmättyä kaiken näköiseen luovuttamiseen. Luovuttamista tuntuu siis olevan monenlaista ja siihen ajaa varmasti monet eri asiat. Yksi ehkä isoin mörkö, joka saa ihmisen luovuttamaan tai jättämään jotain kesken on pelko. Pelko ohjaa ihan liikaa meidän tekemisiämme ja siksi moni asia jää tekemättä, koska ”mitä jos?”. Erityisesti uudet asiat voivat tuntua niin ylitsepääsemättömän pelottavilta, että luovutetaan jo ennen kuin ollaan edes päästy alkuun.


Sitten on on sellainen luovuttajaryhmä kun ”ei tää oo enää kivaa”. Tämä ryhmä on allekirjoittaneelle sellainen, etten ihan oikein pääse tähän sielunmaisemaan kiinni, vaikka kuinka kiikaroisin. Ymmärrän ihan sata pinnaa sen, että joskus tulee elämässä tehtyä huti-valintoja ja sellaisista valinnoista haluaisi kovin mielellään eroon. Mutta jos lupautuu johonkin projektiin, on mielestäni ainut vaihtoehto silloin saattaa proggis maaliin saakka. Jos vaikka ajatellaan, että näyttelijä sitoutuu mukaan elokuvan tekemiseen ja toteaakin puolessa välissä kuvauksia, että homma alkaa maistua vähän puulta ja lopettaisi, voisi tulla vähän haasteita kokonaisuuden kannalta. Sama pätee toki monissa muissakin projekteissa, vaikka toki toisissa yksilöitä voi olla haastavampaa korvata kuin toisissa. Mielestäni ennen projekteihin mukaan lähtöä tulisi tarkastella kokonaiskuvaa niin monelta kantilta, että on täysin varma siitä, että pystyy hoitamaan homman maaliin saakka. Sen jälkeen kukin tehkööt sitten mitä tekee, lopettakoot vaikka syömisen, kunhan sopimuksista on pidetty kiinni.

Saman kategorian hahmot voidaan helposti vetää myös ihmissuhdepuolelle. Kaiken maailman sovellukset ja viestimet kun pursuaa yltäkylläisesti erilaisia, toinen toistaan jännittävämpiä vaihtoehtoja. Yhtäkkiä se oma mussukka pieruverkkareissa sohvalla alkaakin tuntua jotenkin tylsältä vaihtoehdolta. Kuinka helppoa onkaan heittää pyyhe kehään, lusikat jakoon ja lähteä kohti uusia seikkailuja! Ihan vaan koska ”ei tää vanha juttu nyt enää oikein lähe”.
Luovuttamisessa voidaan toki puhua myös pienemmän kaavan asioista, kuten vaikkapa treenaamisesta. On niin paljon helpompaa luovuttaa kesken kuntoiluprojektin kuin mennä tavoitteeseen saakka. Tai ihan jos pilkotaan tätä kuvaa vieläkin pienempiin osiin, niin jättää itse treeneissä hommat vajaaksi. Ei varmaan tarvitse olla lampun keksijä (Thomas Edison), jotta osaa laskea tästä yhtälön, kuinka hyviä tuloksia on odotettavissa. Joku taas saattaa jojoilla kuntoilun kanssa, aloittaa kerta toisensa jälkeen huikealla draivilla, mutta pian alkaa löytyä tekosyitä ja mukavuudenhalu vie voiton. Sitten lopetetaan ja taas aloitetaan puolen vuoden päästä uudelleen.


En tiedä onko se jotenkin tämä nyky-yhteiskunnan rytmi, joka saa ihmisen luovuttamaan helpommin. Kaiken pitäisi tapahtua NYT HETI, mielellään jo eilen, eikä minkään asian eteen oikein olla valmiita näkemään vaivaa. Sitä vaan jotenkin odottaa, että kaikki tippuu kuin Manulle illallinen.
Tekstilläni ei ole tarkoitus yleistää ilmiötä koskemaan kaikkia ihmisä planeetalla, vaan halusin pohtia ääneen (puhun yleensä siis ääneen samalla kuin kirjoitan) jotenkin viime aikoina erityisen vahvasti ympärilläni ollutta aihetta.
Tähän kepeän leppoisaan pohdiskeluun on hyvä lopettaa perjantai-ilta. Adios.

”Ja koska sitähän voi mokata
Myös jutut mist ei pidä
Nii kantsii tehä sitä mitä rakastaa”
A. Hakaniemi