10 KM


 

Onko se oikeasti niin, että joskus juoksu vain kulkee ja joskus ei? Pitäisikö hyvinä päivinä juosta maailman ääriin ja luovuttaa huonoina?

Juoksin ensimmäisen 10 kilometrin lenkkini alle tuntiin, iltana jolloin olin väsynyt, syönyt huonosti ja ajatellut käydä vain hölkkäilemässä muutamia kilometrejä. Jostain syystä askel kuitenkin tuntui kevyeltä ja juoksu kantoi koko 10 km kertaakaan pysähtymättä, tai hidastelematta niin hyvin että ei tehnyt edes kympin jälkeen mieli pysähtyä.

Seuraavalla kerralla, akut täysin ladattuina, kunnolla syötynä ja odotukset Forrest gumpin tasolla, kompuroin jo kolmen kilometrin kohdalla. (Ensimmäiset kolme on muuten aina pahin. Sen jälkeen kroppa vain jotenkin tottuu). Pinnistelin kaikin voimin 5 kilometriä, minkä jälkeen pysähdyin kuin pakosta seinään ja löntystelin kotiin luovuttaneena ja kiinnostuneena enemmän Snapchatin MyStorystä kuin juoksuaskelista.

 

Kai se on myös vähän pään sisällä. Siksi tykkäänkin juosta mitä oudoimpina aikoina. Useimmiten todella myöhään, silloin kun mieli on rauhallinen ja koko hölkkäilyä kannattelee oudon tyyni tunnelma.

Olemme treenanneet muutaman kuukauden nyt Adidasjengin kanssa Midnight Runia varten – täydellinen juoksutapahtuma minulle jos katsotaan kellonaikaa, mutta harmikseni en pääsekään paikalle. Ystäväni häät sattuivat juuri samalle illalle ja Midnight Run saa odottaa seuraavaa kertaa. Todella positiivisena yllätyksenä sain kuitenkin juuri kuulla, että pääsen Jekun adidastiimin kanssa Köpiksen adidasrunners-tapahtumaan! Kuinka siistiä on juosta täysin eri kaupungissa! Pitää treenailla paljon omia mini-midnight runeja vielä kun kerkiää ennen Köpistä. En malta odottaa!

 

Photos: Roope Virtanen / adidassuomi