MINNA CANTHIN PÄIVÄN MIETTEITÄ

Viikko on alkanut täällä aika syvissä mietteissä.

Hyvää Minna Canthin päivää kaikille! Tämä vuonna 1844 syntynyt ensimmäinen suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän, on aikamoinen esikuva meille kaikille. Hän oli kirjailija, lehtinainen, businesslady, yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä yksinhuoltajaäiti seitsemälle lapselle. Todellinen bosslady. Canthia pidettiin aikanaan erittäin radikaalina, sillä hän oli maassamme tasa-arvon pioneeri ja kamppaili jo silloin asioiden kanssa, jotka yhä vieläkin ovat pinnalla ja jopa tulenarkoja yhteiskunnassamme.

Tuntuu, että tasa-arvoon pääseminen joka suhteessa on loputon päättymätön taistelu.

Viime vuosina ja aikoina on koettu kuitenkin iso harppaus siihen, että elämä ja elo olisi läpinäkyvämpää ja tasa-arvoisempaa, sillä nyt uskalletaan nostaa pinnalle asioita, joista on totuttu vaikenemaan ennen.

Itselläni tuntuu myös luissa ja ytimissä, että naiset tänä päivänä pitävät enemmän toistensa puolia kuin koskaan ennen. Se valaa hurjasti uskoa tulevaan. 

Luin tänään YLEN artikkelin Aku Louhimiehen ohjausmetodeista.

Suuressa maailmassa näistä epäsuhdista on puhuttu viime aikoina paljon (#metoo, Time’s Up, Weinstein-keissi), mutta Suomessa tämä on ensimmäinen näin mittava laatuaan. 

Pihla Viitala, Matleena Kuusniemi, Pamela Tola, Jessica Grabowsky, Lotta Lehtikari, Saija Lentonen, Rebecca Viitala ja Manuela Bosco, te olette mielettömän rohkeita, kun puhutte vaietuista asioista ääneen.

Niin paljon on annettu mennä läpi sormien ja sumussa antaen epäsuhtien tapahtua siinä pelossa, että jos niistä puhuu ääneen, ne vaikuttavat heti suoraan itseen tai omaan uraan. 

Valokuvaajat ovat välillä mallinurallani koittaneet saada minua tekemään asioita, jotka eivät ole olleet minulle ookoo. Noista hirvittävän paineenalaisista tilanteista muistan sen, kuinka vaikealta tuntui kieltäytyä jostain mikä ei tuntunut itsestäni hyvältä. On helpompaa unohtaa itsensä ja omat rajansa, kun ei halua olla vaikea. Tai kun uhkaillaan sillä, että sinusta ei voi ikinä tulla mitään tai et voi ikinä saada alan töitä, jos et suostu johonkin, joka ei tunnu hyvältä.

Omien kokemusteni mukaan väitteet ovat täysin tuulesta temmattuja. Mutta olo omien rajojen ylitysten jälkeen on kauhea. Se piinaa pitkään ja itsellensä anteeksi antaminen sekä armollisuus itseään kohtaan voi olla kovan työn takana.

Välillä joutuu outoihin tilanteisiin aivan yllättäen, eikä välttämättä ole ehtinyt miettiä ja punnita mikä on itselle hyväksi tai huonoksi.Itse olen huomannut, että välttääkseen itsensä kuormittamisen, on tärkeää tehdä töitä itsensä kanssa koko ajan ja kuulostella mikä tuntuu itselle oikealta ja mikä ei. Omaa sisäistä ääntä on ihan hirveän vaikea olla kuulematta tai tuntematta.

Uskon myös, että some ja sen suoma tietty anonyymiys on saanut ihmiset puhumaan nyt vaikeistakin asioista matalammalla kynnyksellä nopeammin ääneen.

Haluan nostaa hattua edellä mainittujen naisten rohkeudelle. Ja samalla pysähdyn tuon sanonnan äärelle. Lähemmin tarkasteltuna sananparsi tuntuu aika groteskilta tässä asiayhteydessä. Se tuntuu hölmöltä, liian alleviivatusti maskuliiniselta. Niin moni oppimamme tapa, sanonta tai rakenne on muokkaantunut maskuliinisen kautta ja se ulottuu todella syvälle rakenteisiin. Ne ovat niin kiinni meissä, ettei niitä osaa aina huomata tai jäädä tarkastelemaan.

Olemme tulleet pitkän matkan Minna Canthin ajoista, mutta joissain asioissa olemme vielä aivan alussa.